Mellunmäestä Bhutaniin

Ritva Pohti on nähnyt ja kokenut paljon hoitaessaan leprasairaita ja viedessään samalla kristinuskon ydinsanomaa kriisimaihin

"Olin utelias ja minulla oli seikkailunhalua nähdä ja kokea erilaisia maita", sanoo Ritva Pohti, joka on elämänsä aikana työskennellyt 14 eri maassa. Eksoottisimmat ovat olleet Kongo ja Bhutan. Ritva Pohti teki terveydenhoito- ja lähetystyötä.

"Äitini muutti aikoinaan Mellunmäkeen ja Mellunhirveen ja minä hänen mukanaan. Sitten lähdin maailmalle. Äidin kuoleman jälkeen palasin asumaan takaisin tänne v. 1987", kertoo Ritva Pohti samaan aikaan, kun Mellunhirven 50-vuotisjuhlien ohjelma jatkuu teltalla.

Ritva Pohtin kiinnostus erilaisiin kulttuureihin ja lähetystyöhön alkoi hänen nähtyään yliopistolla 1968 elokuvan lepratyöstä Afrikassa. "Se kolahti." Tässä jutussa kerrotaan enemmän Ritvan kokemuksista Himalajan etelärinteellä sijaitsevasta Bhutanin kuningaskunnasta, asukkaita noin 750.000.

 

Erilainen kulttuuri

"Bhutan on kaunis maa ja sillä on hyvin erilainen kulttuuri kuin meillä suomalaisilla ja eurooppalaisilla. Työskentely siellä vaati sopeutumista." Maa oli hyvin eristäytynyt aina 1960-luvun lopulle. Sen jälkeen Bhutan on jonkin verran avautunut myös muualta tulleille vaikutteille. Mm. Bhutanin valtion kutsui Kansainvälinen Lepralähetyksen maahan tutkimaan maan lepra- ja tuberkuloositilannetta.

Ritva työskenteli muiden ulkomaalaisten kanssa tämän järjestön palveluksessa Bhutanissa viisi vuotta. "Kun täällä Suomessa terveydenhoitoalalla voi turvautua aina toisen ammattilaisen apuun erityiskysymyksissä, Bhutanissa piti tehdä kaikki itse. Lääkärikään ei aina ollut paikalla. Itse ja työkavereiden kanssa piti asiat ratkaista. Piti itse tehdä jopa potilaan sairauden määritys tulkin ja lääkärikirjan avulla."

 

"Kasvoin ihmisenä ja ammatillisesti"

"Nämä vuodet kasvattivat tietysti minua ihmisenä, mutta myös ammatillisesti. Jouduin ottamaan paljon vastuuta." Valistus- ja hoitotyötä ei helpottanut sekään, että joka kylässä oli oma perinteinen parantajansa, noitansa, joka omilla lääkeyrteillään ja loitsuillaan pyrki parantamaan potilaan. Ja kyläläiset uskoivat pitkään oman noidan tehoon."

Paikallista koulutettua terveydenhoitohenkilökuntaa ei ollut. Se piti ensin kouluttaa ulkomailla. Aluksi tehtiin se virhe, että bhutanilaisia laitettiin opiskelemaan Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Kun he palasivat oppi ja kokemus mukanaan, he turhautuivat, koska työskentelyolosuhteet kotimaassa olivat täysin erilaiset – alkeelliset – mihin he olivat opiskelussa tottuneet. Sen jälkeen bhutalaisia lähetettiin opiskelemaan sairaanhoitoa lähimaihin kuten Intiaan ja tulokset ovat parantuneet.

 

Aktiivinen lähetystyö kiellettyä

Ritva Pohti muistaa, että aktiivisen lähetystyön, siis kristinuskon opettaminen, ei ole sallittua Bhutanissa. "Mutta kun kiersimme paikallisten kanssa terveysasioissa eri kylissä ja matka kesti viikonkin, saattoi syntyä keskustelua ja kysymyksiä kristinuskosta. Tietysti silloin kerroimme. Ja oman väen keskuudessa aloitimme päivän aina aamuhartaudella." Autolla ajettavia maanteitä ei maassa juuri ollut. Matkaa oli tehtävä jalan perinteisiä polkuja pitkin. Korkeuserot saattoivat matkalla eri kyliin vaihdella meren pinnasta aina 5000 metriin. Matkan aikana saattoi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja myös uskosta. Bhutanissa pääuskonto on tiibettiläinen lamalainen mahajana buddalaisuus.

Nyt maassa on muutamia maanteitä, mutta varsinkin ulkomaalaisia varoitetaan autolla ajamisesta niin Bhutanissa kuin lähimaissa. Nimittäin jos sattuu onnettomuus, syyllinen on ilman muuta ulkomaalainen. Logiikka on se, että onnettomuutta ei olisi tapahtunut, jos ulkomaalainen ei olisi saapunut maahan.

Risto Kauppinen